Sotapäiväkirjat

19.11.2016
FIILIS: Raskasmielinen

Toinen maailmansota ei ole koskaan tuntunut niin todelliselta kuin ulkopuolisen todistajan päiväkirjoista luettuna. Tukholmalainen Astrid Lindgren seurasi tiiviisti maailman tapahtumia ja tallensi lehtileikkeitä 17 päiväkirjan verran koko tuon yli viisi vuotta kestäneen sodan ajan.

Sotapäiväkirjojen lukemisesta tekee raskaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että lukijan on helppo samastua kertojaan ja kokea tapahtumat kuin aikalainen. Ja toiseksi, koska maailmantilanne on taas hyvin epävarma ja uhkakuvat leijailevat yllämme.

Astrid pääsee töihin kirjesensuuriin, mikä on iso syy siihen, että hän oli niin hyvin kartalla tapahtumista ja ihmisten kärsimyksistä eri maissa. Monista kirjeistä välittyy syvä vihan saksalaisia kohtaan. Itä-Euroopassa pelätään Venäjää. Samoin Ruotsissa. Rauha ei meinaa millään tulla Suomeenkaan.

Empaattinen Lindgren kauhistelee läpi kirjan ihmiskunnan kärsimyksen määrää ja kiittää samalla onneaan. Ruotsi oli poikkeus Euroopassa, koska se vältti sodan. Samalla Lindgren joutuu pelkäämään, ettei onni kestä loputtomiin. Toivoa ei täysin sytytä edes ajatus maailmanrauhasta, sillä älykäs nainen pohti jo sodan seurauksia. “Ne, jotka ovat jo menettäneet henkensä tässä sodassa, ovat kaikkein onnellisimpia”. Lindgren arvelee, että rauha merkitsisi vain orjuutta monelle pienelle valtiolle.

En muistanutkaan, että Norja kärsi sodassa Saksan mielivaltaisuuksista. Mieleeni ei ollut jäänyt myöskään vakava nälänhätä runnelluimmissa Euroopan maissa. Ajatella, että Syyriassa oli sota myös 1940-luvulla ja että saksalaiset käyttivät “robottilentokoneita” Englannissa.

Hitleristä Peppiin ja saltrulleen

Hitleriä Lindgren kutsuu ironisesti “pieneksi kullanmuruksi”. Saksalaiset ampuvat ruotsalaisia kalastajia ja torpedoivat laivoja. Lindgren on tietoinen holokaustin kauheuksista, eikä halua edes liittää raa’impia lehtileikekuvauksia tapahtumista päiväkirjoihinsa.

Ruokasäännöstely ulottuu Ruotsiin, mutta silti ruoka riittää hyvin. Lindgren kertoo mielellään juhla-aterioiden koostumuksesta. Ne kuulostavat lähes kuninkaallisilta. On hämmentävää lukea, että samaan aikaan helsinkiläinen, varakas perhe joutui pärjäämään ruispuurolla ja jäätyneillä perunoilla.

Ruotsi auttaa naapurimaitaan aineellisesti sekä vastaanottamalla kymmeniä tuhansia pakolaisia. Lindgrenin ymmärtäväisyys hätkähdyttää nykypäivän valossa: “Maassamme elävät pakolaiset eivät erityisemmin pidä meistä, mutta ehkä se on aivan luonnollista. On ikävää olla pakolainen, ja ärtymys kohdistuu helposti isäntäkansaan”.

Lindgren kirjoittaa vuonna 1943: “Olen vahvasti tietoinen siitä, että tämä saattaa olla elämäni onnellisimpia vuosia”. Hän elää mukavaa perhe-elämää, käy töissä ja alkaa pärjätä myös kirjoittajana. Bonnier kehuu seuraavana vuonna Peppi Pitkätossun käsikirjoitusta, mutta valittelee, ettei se mahdu heidän julkaisukalenteriinsa. Avioliittokaan ei kestä sotavuosia ilman mutkia matkassa, ja siksi Lindgrenin mielenkiinto maailmantapahtumia kohtaan hiipuu hetkeksi.

Rauha tulee lopulta, ja sitä juhlitaan Ruotsissa riemulla. Sodan lopussa Lindgren on saanut Pepinkin julkaistua ja arvioi sen menestyvän. Hymyilen ja menen keittiöön katsomaan Rörstrandin Peppi -seinälautastani, jossa Peppi kiipeää katolla poliiseja karkuun.

Sotapäiväkirjat
Astrid Lindgren

WSOY
Sivuja: 271
Suomentanut: Kari Koski


LISÄÄ JUTTUJA:

Mikko Kivinen Katja Kettu