ADHD-Sheikki 1 & 2

27.07.2016
Fiilis: happoisa

Tervetuloa päihdehuuruiselle matkalle ADHD-Sheikin maailmaan. Marko Turusen luoma Sheikki on hahmo, joka on lähdekirjeen mukaan “sairauden vuoksi jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle, pohjimmiltaan älykäs ja hyväsydäminen mutta päihderiippuvainen mies, joka ajautuu usein moraalittomiin tekoihin.” Arvostelussa on Daadan julkaisemat kaksi ADHD-Sheikki kirjaa.

Sisältönsä puolesta Sheikin seikkailut ovat aikuisille suunnattua kamaa; seksiä, väkivaltaa ja päihteiden väärinkäyttöä on paljon, vaikkei sitä nyt mitenkään kamalan graafisesti kuvaillakkaan. Marko Turusen kädenjälki on erittäin miellyttävää seurattava ja hahmojen toiminta näyttää hyvälle paperilla. Maailma jossa Sheikki elää on happoinen. Sheikki on hahmona vielä yllättävästi sieltä normaalimmasta ja tunnistettavimmasta päästä. Yksi sivuhahmoista, joka sattuu vielä olemaan suosikkini, on Perssilmä. Perssilmä on kävelevä perse, jolla on reiän kohdalla silmä.

“Eli tämän tyylistä settiä sitten”, voisi koko sarjakuvan kuitata melko helposti ja samalla vaihtaa kanavaa. Ei ADHD-Sheikki mitään täyttä sekoilua happoiselta näyttävän ulkokuorensa alla kuitenkaan ole, vaan se käsittelee sekä päihderiippuvuuden ongelmia, mutta huomasin myös siellä olevan aikuisuuden mukana tuomia kysymyksiä, kuten ihmissuhteet tai vaikkapa vanhemmuus, joka ilmenee kakkosalbumissa, kun kaikki haluavat jostain syystä tehdä Sheikin kanssa lapsia.

Onnistuuko ADHD-Sheikki sitten välittämään käsittelemänsä asiat aivan onnistuneesti, onkin sitten toinen kysymys. Tuntuu siltä, että välillä strippien tarkoituksia joutuu hakemaan kissojen ja koirien kanssa, mutta kyllä sarjakuva tuntuu siellä syvällisemmällä tasolla silti liikkuvan, vaikka se ei ehkä ihan alkuun siltä tunnukkaan. Mitään kovin koherenttia tai tarkoituksellista suurempaa juonta albumeista ei kuitenkaan löydy, jollaista olisin ehkä itse kaivannut.

Ensimmäinen kirja on 96-sivuinen ja jälkimmäinen 112-sivuinen. Molemmat kirjat ovat kovakantisia ja painettu kahdella värillä. Kaksivärinen painatus on yllättävän toimiva tehokeino. Se saa luotua jotenkin epäuskottavan, unimaisen ilmapiirin sarjakuvan kuvaamille tapahtumille. Uskoisin, että tarina tuntuisi täysin mustavalkoisena huomattavasti raskaammalta lukea, ottaen huomioon jo sen usein melko synkät teemat, vaikka niitä käsitelläänkin välillä aika kevyesti ja humoristisin keinoin.

Aukeaako Sheikin jutut sitten kaikille? En usko. Hapokas ja omalaatuinen ilmaisu on varmaan omiaan karkoittamaan paljon lukijoita, mutta uteliaat voivat kurkistaa ADHD-Sheikin omasta blogista (https://adhdsheikki.wordpress.com/), maittaako Sheikin seikkailut vai ei.

ADHD-Sheikki 1 & 2
Marko Turunen

Daada
Sarjakuva-albumi


LISÄÄ JUTTUJA:

Lemmy